Lähtemisen ja jäämisen ongelmallisuus

On ollut tässä viime aikoina mielessä aika paljon tämä siirtolaisen ikuisuuskysymys – lähteäkö vai jäädä? Kun ympärillä on jatkuvasti Suomeen palaamista, muualle lähtemistä, läksiäismyyjäisiä, tulevaisuudensuunnittelmia ja pohdintaa, alkaa sitä väkisin itsekin pohtia omaa tilannettaan – koska me lähdetään vai jäädäänkö me tänne?

Siitä lähtien kun varmistui, että me tänne muutetaan, alkoi joka puolelta tulvia kyselyitä, että no koskas te sitten tuutte takaisin? Kysymys on toki ymmärrettävä, koska suurin osa poismuuttajista ovat erimittaisilla komennuksilla tai etukäteen päätetyllä lyhyellä ulkomaankeikalla. Ja sitten on tietoisesti loppuiäkseen muuttajat (esim. paikallisen puolison myötä). Mutta nyt vasta tänne kotiuduttuani olen ymmärtänyt, että kuulun itsekin siihen epämääräis-suunnitelmallisten laajaan joukkoon, jotka eivät yksinkertaisesti osaa sanoa missä asuvat vuoden päästä, saati sitten loppuikänsä. Me päätettiin tämä kyllä jo ennen lähtöpäätöksen tekemistäkin: ollaan niin pitkään kun tuntuu hyvältä. Ja lisämääreet oli, että minäkin saisin täällä alani työkokemusta ja uusia tuulia uralle (mistä tämä vuoden opiskelurupeama olikin jo ensimmäinen askel) ja että päästäisin matkustamaan tällä puolella maapalloa paikkoihin, joihin ei tulisi Suomesta lähdettyä.

Eli edelleen: emme tiedä kauanko aiomme täällä olla. Toistaiseksi täällä vietetty aika tuntuu niin lyhyeltä, että enhän minä vieläkään ole kokenut juuri mitään. Ja ihan näin sivuhuomautuksena, että ihan juuri tällä hetkellä ei olisi varmaan edes työpoliittisesti järkevää tulla takaisin maahan, jossa kilpailtaisiin työpaikoista 3000 muun työtilanteestaan epävarman it-työläisen kanssa.

Meidän perheen tilanteessa tähän palaamisongelmaan oman värinsä tuo tietysti kysymys siitä, että minne me sitten palataan. Tietysti mun olisi helppo sanoa, että Tampereelle takaisin, mutta onko itsekästä olettaa, että meidän perheen tulevaisuus on automaattisesti Suomessa? No, Romaniassa se tuskin koskaan tulee olemaan (tai no, kuka sitäkään ikinä tietää), mutta kyllä minä silloin kolme vuotta sitten siinä tuomarin edessä tahtoessani myönsin myös sen tosiasian, että kansainvälisyys tulee aina olemaan osa meidän arkeamme, asuttiin sitten missä tahansa.

Siirtolaiselämässä koti-ikävä ja tietty juurettomuus on koko ajan läsnä. Ikävä ihmisiä, ikävä äidinkieltä, ikävä kaikkea tuttua. Uusi tuttavapiiri ja ystävät vaihtuvat tiuhaan, kun joku on aina lähdössä. Mihinkään ei oikein uskalla sitoutua. Olen huomannut itsessäni myös tietynlaisen häpeän tai syyllisyydentunnon. Että pitäisi tietyllä tavalla pyytää anteeksi sitä, että minulla on asiat oikeasti ihan hyvin täällä ulkomaillakin. Mutta olen päättänyt olla välittämättä ja luottaa perheeseeni ja ystäviini. He kyllä tuntevat minut ja ymmärtävät miksi minä tämän muuttopäätöksen olen tehnyt ja että tulen kyllä takaisin sitten kun sen aika on.

Tämän kesänkin suunnitelmat ovat edelleen auki: tullaanko Suomeen vai ei? Suurin epävarmuustekijä on nyt tämä minun työnhakuni. Eli jos saan töitä, en pääse nyt Suomeen (koska ei ole vielä lomaa). Jotenkin stressaa tämäkin, sillä monilla on ollut kesäksi Suomen-liput hankittuna jo ennen joulua ja minähän en vielä tiedä mitä teen edes ensi kuussa. Jähnäily onpi iloni. Pysykää siis kuulolla…

Mainokset

2 thoughts on “Lähtemisen ja jäämisen ongelmallisuus

  1. Tuo ”ollaan niin kauan kuin hyvältä tuntuu” -periaate kuulostaa hyvälle. Me tulimme olemaan, mutta periaatteella ”jos joskus tuntuu toiselta, sitten lähdetään.” Omaa juurtumista on ehdottomasti auttanut ns. ”paikalliset” kaverit, jotka ovat asuneet täällä jo kauan tai ovat itse aloittaneet juurtumismenot. Sitä huomaa, kuten aiemmissakin asumispaikoissa, että ihmiset sen paikan tekevät. Jos hyvät kaverit vaihtuisivat aivan jatkuvasti, olisin varmasti eri fiiliksissä kuin nyt, kun vain osa heistä lähtee pois ja osa on ostamassa taloa ja selkeästi jäämässä.

    Tuo palaamisongelmakin on jännä juttu. Minultakin on kysytty, eikö minulla ole ikävä Suomeen ja ikävä perhettä ja ystäviä ja eikö olisi kivempaa asua siellä lähempänä heitä, ollenkaan ottamatta huomioon että minulla on rakas ihminen, jonka sukulaiset ja kaverit ovat täällä (ja joka vietti monta vuotta erossa heistä). Olkoon kummin päin vain, jompikumpi meistä joutuu asumaan erossa lapsuudenystävistään ja sukulaisistaan. Onneksi netin kautta välimatkat eivät tunnu niin pitkiltä. :)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s