Äitiyden suorituspaineet

Täällä Amerikassa käydään jälleen kiivasta äitikeskustelua. TIME-lehden kannessa oli äitienpäivän kunniaksi viikko sitten kuva, jossa kaunis nuori äiti imetti leikkikoululaisikäistä poikaansa (tai siis, valokuvaaja oli asetellut naisen tissin pojan suuhun siten, että kuva herättäisi täällä kaksinaismoralismin ihmemaassa eniten keskustelua). No niin, ensin toki paheksuttiin että lehden kannessa oli tissi (koska lapsetkin voi lehtikioskilla sen nähdä!). Sitten paheksuttiin että noin vanhaa lasta imetetään. Ja siitähän se sitten lähti, kaikki telkkarin ja radion keskusteluohjelmat oli pelkkää tätä täynnä.

Minä en jaksa tätä enää. Minä olen nyt tuota meidän suursyömäriä imettänyt kohta puoli vuotta, mutta mulle on aivan se ja sama miten joku toinen lapsiaan ruokkii ja hoitaa, kunhan ruokkivat ja hoitavat. Enkä myöskään hyväksy että joku muu tulee minulle sanomaan että olen parempi tai huonompi äiti jos teen näin tai noin. Tuo lehtijuttu ”Are you mom enough?” liittyi siis tähän nyt niin kovin trendikkääseen kiintymysvanhemmuus-koulukuntaan ja että saako lapsia imettää viisivuotiaiksi vai ei ja oletko huono äiti jos et näin tee.  Ihmisillähän ei mistään muusta ole niin paljon mielipiteitä kuin toisten lasten kasvattamisesta. Siksi mua ottaa ihan todella pannuun kaikki tällaiset keskustelut, joissa sun pitää tehdä näin ja ei missään nimessä noin. Lääketieteelliset suositukset on toki erikseen, mutta se että lasten imettämistä kuusivuotiaaksi tai koko perheen samassa sängyssä nukkumista perustellaan sillä että se on ihmiselle luonnollista koska gorillat ja jokutoineneläinjostaenollutikinäkuullutkaan tekee niin, on minusta kukkua. Se että näin tehdään siksi että se joillekin perheille sopii ja tuntuu kaikista asianosaisista mukavalta on minusta ainut oikea syy ja jos joku näin toimii, niin siitä vaan.

Enitenhän tässä koko asiassa riepoo se, että kaikki tämä suorituspaine kasataan nimenomaan äidin harteille. Ei riitä että hoidat lasta kotona, ruokit ja rakastat. Pitää täysimettää. No ei riitä, että täysimetät, pitää täysimettää vähintään puoli vuotta. No sekään ei enää sitten riitä, vaan pitää taaperoimettää. Ja jos et näin tee, niin et toimi lapsentahtisesti vaan olet itsekäs ja urahirmu naishirviö. Noin niinkuin pähkinänkuoressa.

Täällä suorittamisen ihmemaassa tätä painetta kasataan vielä kahta kauheammin. Tässä vaiheessa Pienhenkilön elämäähän minun pitäisi paitsi hoitaa lastani täyspäiväisesti kotona, myös käydä töissä luomassa uraa, järjestää lapselle päivittäin monipuolisia virikkeitä ja myös tehdä jotain kivaa ja luovaa itsekseni. Kukaanhan ei lapsen isältä kysy, että kuinka olet nyt ajatellut tämän lapsenhoidon ja töissäkäynnin yhdistää tai että käytkö jo säännöllisesti jumpassa. Viimeksi viikonloppuna minulta kysyttiin, että auttaako mieheni minua lapsenhoidossa. Mitä helkkaria? Auttaako? Sehän on aivan yhtä lailla hänenkin lapsi, kai se nyt kotona ollessaan hoitaa sitä ihan yhtä lailla kuin minäkin. Biologisista syistä syöttöpuuhat ovat nyt vielä toistaiseksi minun kontollani, mutta ei se, että toinen käy päivätöissä kodin ulkopuolella ja toinen kodin sisällä (ihan työstä käy tämä yhdenkin lapsen hengissä pitäminen :) anna syytä mihinkään ”mestari-kisälli”-asetelmaan. Kyllä tässä ollaan ihan yhtä lailla vastuussa lapsesta ja sen niskakakoista molemmat.

Minä olen ottanut tämän äitiys”lomani” ihan rennosti ja päättänyt olla suorittamatta. Jos loppuelämäni nyt murenee siihen, että todennäköisesti vuoden verran tässä jokeltelen päivät lapsen kanssa ja vaihtelen vaippaa, niin menköön sitten. En ole aktiivisesti pitänyt ammattitaitoani yllä, en ole tehnyt pieniä freelancer-hommia siellä-täällä, en ole kirjoittanut väitöskirjaa tai esikoisromaania. En kyllä myöskään ole opettanut lastani päiväkuivaksi, hän ei osaa vielä liikkua tai kommunikoida viittomakielellä. Emme käy päivittäin tapaamassa muita vauvoja ja heidän äitejään eikä lapsemme opettele vielä lukemaan.

Olen yrittänyt osallistua äiti-lapsi -ryhmien toimintaan sen verran, että voin todeta ettei homma taida olla minua varten. Yritin löytää seuraa tylsiksi käyviin päiviin koska ystäväverkosto ei nyt vielä järin laaja täällä ole, mutta syteen kävi (vai saveen?). Se, että joukko ihmisiä on olleet suojaamattomasti sillain suunnilleen samoihin aikoihin ei tee kenestäkään sydänystävyksiä. Olen kuunnellut vierestä, kuinka puolitoistavuotiaiden poikien äidit juttelivat poikiensa jalkapalloharrastuksesta ja kun minä tyhmä amatööri siihen sitten kysymään, että ai käyttekö te tässä puistossa pelailemassa koko perheiden voimin, aikuinka kivaa niin hölmistynyt vastaus oli, että ei nyt tietenkään täällä, vaan poikien joukkueella on valmentaja ja harjoitukset ovat lauantaisin Sounders FC:n harjoituskentällä Tukwilassa (n. 40 kilometrin päässä). Puolitoistavuotiailla! Valmentaja! Harjoitukset! Joukkue! 40 kilometriä! Ei minusta ole tähän hommaan.

Tämä kiintymysvanhemmuus-pelihän me ollaan menetetty jo ajat sitten. Lapsi sai ensimmäisinä elinkuukausinaan maitoa tissin sijaan myös pullosta, nukkuu mieluusti vaunuissa (kantoliinan sitomiseen meni hermo jo ekalla yrittämällä) ja öisin omassa sängyssään. Viime viikonloppuna teimme jopa niinkin radikaalin ratkaisun, että pinnasänky siirrettiin vanhempien makuuhuoneesta lapsen omaan huoneeseen. Ja kuinka kävi? Heräilikö lapsi tunnin välein kuten äiti pelkäsi? Ei. Joutuiko lapsi huutamaan lohduttomasti kunnes äiti kuulee, herää ja tulee syöttämään? Ei. Nukkuuko lapsi nyt paremmin? Kahden yön perusteella kyllä (viime yö 20:58-07:23 kahdella syötöllä). Meillä tämä ratkaisu ei siis johtunut vanhempien itsekkyydestä vaan puhtaasti siitä, että lapsesta alkoi tulla sen verran herkkäuninen, että havahtui hereille joka kerta jompi kumpi vanhemmista käänsi kylkeä, kävi vessassa tai kun aamulla isän herätyskello soi. Tänäkin aamuna havahduin iloiseen jokelteluun. Siellä se jutteli mobilensa lokeille ja purjeveneille. Ei näyttänyt traumatisoituneelta.

p.s. Meidän ensimmäinen äitienpäivä meni hienosti. En saanut lahjoja enkä lounasta ravintolassa. Sain kauniin aurinkoisen päivän, pihalla köllöttelyä ja vadelmajätskiä.

7 thoughts on “Äitiyden suorituspaineet

  1. :D Mitäs vastasit tälle ”auttaako isä”-kyselijälle?

    ps. ”Lapsentahtiin” on ihan hirveä sana!!! Kirosanasta seuraava, ylöspäin.

    • Nyt olen jo tuohon kysymykseen niin tottunut, että osaan jo aika tiivistetysti sanoa, että ei, hän ei auta vaan on ihan täyspäisesti mukana lapsenhoidollisissa tehtävissä kotona ollessaan. Yritän myös sanoa, että kyseessä ei ole ”babysitting”, jos mies on lapsen kanssa kaksin kotona minun hammaslääkärireissuni ajan.

      Näitä sanahirviöitä on muitakin, mun listalla on lisäksi mm. ”kantoliinailu” (tai oikeastaan mikätahansa -ilu), synnäri (as in synnytysosasto), ”pikkukakkonen” ja ”esikko” lapsista puhuttaessa, ”äippä” (+ kaikki johdannaiset, esim. äippäloma) sekä ”vaistovanhemmuus”.

  2. Hei unohdit listalta kokonaan sen, miten laiska olet kun jäit kotiin elämään yhteiskunnan ja/tai miehen kustannuksella sen sijaan että toisit verorahoja pöytään mahdollisimman nopeasti.

  3. Voi Anna ihanaa! Puit juuri sanoiksi kaiken sen, mitä mun päässäni on liikkunut viimeisten vuosien aikana enkä ole itse osannut muotoilla. Tuossa tekstissä oli Viisaus! Eipä ne äitikeskustelu ja suorituspaineet täällä meren takana ole ainakaan yhtään kevyempiä. Mutta hyvin nuo pienet näyttää kasvavan ilman suorittamistakin :)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s