Kotiinpaluun plussat ja miinukset

Olemme palanneet reissuiltamme takaisin arkeen. No, sellaiseen arjen ja loman keskellä leijailevaan välitilaan nyt ainakin. M:n pappa on täällä nyt pari viikkoa uuden talon tupatarkastuksella, joten aivan normaaliuteen emme ole vielä joutuneet. Ja se jetlagikin on. Tänne suuntaan se iskikin sitten ihan kunnolla, Suomen-päässä ei ollut juuri vaikeuksia, nyt on senkin edestä. Lapsi heräilee (tai ei herää, vaan unissaan huutaa) monta kertaa yössä ja herää lopulta viiden pintaan aamulla, kun normaalisti nukkuu yli seitsemään. Unihuutaminen on lääkärin mukaan ihan normaali reaktio suuriin muutoksiin ja niitähän tässä nyt on ollut – ensin muutettiin talosta toiseen ja sitten lennettiin toiselle puolelle maapalloa ja muutaman viikon päästä sieltä takaisin. Ja siinä välissä ehdittiin lentää kahden eri perheen ja kielen pariin. Että ei se nyt ole ihmekään, että yksivuotias tässä nyt vähän reagoi. Mutta mutsi on nyt kieltämättä vähän väsynyt. Eilen menin puoli yhdeksältä nukkumaan. Auttoi vähän.

Paluulennot meni taas paremmin kuin osasimme odottaa. Matkaseura-pappa ei lakannut ihailemasta, kuinka kiltisti lapsi vain istuskeli meidän jomman kumman sylissä ja katseli selkänojatelkkarista Puuha-Peteä tai Pingua. Ja torkkui. Tällä kertaa emme saaneet kokonaista penkkiriviä käyttöömme, mikä näin jälkikäteen ajateltuna taisi olla ihan hyvä vaan. Helsinki-Islanti-välillä lisäpaikka löytyi käytävän toiselta puolelta, jolloin M pääsi möyrimään ekstrapaikan ja mun sylin väliä. Ja niin se möyrikin. Pidemmälle lennolle emme lisäpaikkaa saaneet, joten siinä kökötettiin, penseän nunnan (=PN) vieressä. Ikkunapaikalla istui vain espanjaa puhunut nuori nunna, jolle lentoemännät tarjosivat uutta paikkaa, mutta kun hän näki että tarjottu paikka oli rivin keskellä, hän kieltäytyi siirtymästä. No, omapahan oli valintansa. Sitten se tuhisi ja pyöritteli silmiään, jos M sattui heittämään turvaohjekortin ”hänen puolelleen” tai huitaisi unessa vahingossa jalallaan tämän PN:n jalkaa. Aluksi pelkäsin, että mitä tästä nyt tulee, seitsemän ja puoli tuntia ilman lisätilaa, mutta huoli osoittautui taas vääräksi. Tyttö söi, katseli telkkaria, kuunteli kirjoja ja sitten nukahti. Ehkä pari kertaa kitisi ja älähti niin että PN sai taas pyöritellä silmiään :)

Matkan jännittävin osuus osuikin sitten USA:n rajatarkastukseen, jossa tullimies ei meinannut uskoa että M on todella passikuvassaan oleva sama lapsi. Hän kun ei reagoinut amerikkalaisesti lausuttuun nimeensä mitenkään (tosi moni 15 tuntia matkustanut yksivuotias varmaan reagoikin), tukanväri oli eri kuin kuvassa (koska se vauvatukka lähti kolmikuisena!) ja naaman muotokin oli eri. Kyllä se lopulta sitten vasemman korvan muodosta uskoi ja päästi meidät menemään, mutta kyllä tästä nyt sellainen pelko jäi, että toistuuko tämä joskus uudestaan? On kai sanomattakin selvää, että 3-viikkoisena lapsi näyttää erilaiselta kuin 1,5-vuotiaana. Ja passi olisi vielä 5-vuotiaaksi voimassakin. Mutta pitääkö meidän ottaa uusia passeja niin usein, että lapsi on erehtymättömästi tunnistettavissa passikuvastaan? Väittäisin että itsekin näytän vähän erilaiselta viiden vuoden välein.

Kotiin oli kyllä kieltämättä ihanaa palata. Hyvienkin vuodesohvien jälkeen oma sänky on vaan oma sänky. Ja tuo kolmannen perheenjäsenenkin läsnäolo on ihan kivaa :) Vähän sellainen ristiriitainen fiilis kyllä on, kun reissussa ehdittiin olla 6 viikkoa ja tässä talossa tätä ennen vain viikko, niin että mikä se koti nyt sitten tällä kertaa on. Mutta pian tännekin kotiudutaan. Nyt pitää vaan uudestaan opetella, että missä kaapissa on kattilat ja missä teepussiit. Ja mihin ihmeeseen me on laitettu paristot? Entä kenkälankki?

Matka oli ihana. Oltiin niin pitkään, että ehdittiin niin paljon. Käytiin Romaniassa, oltiin Helsingissä, leikittiin leikkipuistoissa, syötiin jätskiä, juhlittiin synttäreitä, juhlittiin polttareita, saunottiin ja talviturkkikin lähti vielä toukokuun puolella tuttuun Kirkkojärven rantaan. Toki paljon asioita ja ihmisiä jäi siltikin näkemättä, mutta niinhän siinä aina käy. Riippumatta siitä kuinka paljon aikaa on käytössä, se jää aina kesken. Sitäpaitsi otin koko reissulle jo etukäteen asenteen, että en aikatauluta. En halunnut täyttää kalenteria ”pakkomenemisillä” sinne ja tänne, vaan halusin vain olla ja nauttia ja antaa lapsenkin olla ja nauttia. Lämmöstä, sukulaisten ja ystävien seurasta, hiekkalaatikolla möyrimisestä – tavallisista asioista. Nyt on sitten tankattu taas vuoden tarpeiksi karjalanpiirakoita, uusia perunoita, raparperipiirakkaa, valoisia iltoja, koivunlehtien vihreää väriä, sireenin tuoksua ja ystävien naurua. Näillä pärjätään. Ei riitä, mutta näillä pärjätään.

Muistoja kuvina:

Lentokentän leikkipaikalla menomatkalla

Lentokentän leikkipaikalla menomatkalla

Ensikosketus hiekkalaatikkoon

Ensikosketus hiekkalaatikkoon

Päiväunet Bukarestin metrossa

Päiväunet Bukarestin metrossa

Paras liukumäki ever

Paras liukumäki ever

Bukarestin sunnuntaiaamu

Bukarestin sunnuntaiaamu

Kummeilla on suunta tiedossa

Kummeilla on suunta tiedossa

Ensimmäinen pianotunti äidin opettajalta

Ensimmäinen pianotunti äidin opettajalta

Mummia piti auttaa puutarhahommissa

Mummia piti auttaa puutarhahommissa

Kotiranta

Kotiranta

Ne 83 porrasta

Ne 83 porrasta

Kesätyttö

Kesätyttö

Kauhu ja pelko

Kauhu ja pelko

Klo 23.11

Klo 23.11

Mainokset

One thought on “Kotiinpaluun plussat ja miinukset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s