Komea alku vuodelle

Ei tästä taas pitänyt näin pitkä kirjoitustauko tulla, mutta universumilla on toisinaan tapana päättää toisin kuin mitä blogisti etukäteen kuvittelee. Jouluvieraat lähtivät, joulukuusi riisuttiin ja heitettiin takapihalle pilkottavaksi. Koristeet pisteltiin nätisti laatikoihin (kyllä! luitte oikein, siististi kirkaskylkiseen säilytyslaatikkoon, josta ne on helppo löytää!) odottamaan ensi vuotta. Loppiainenhan ei täällä mikään juhlapäivä ole, joten joulu poistui kodistamme jo sitä edeltävänä viikonloppuna. Amerikkalaisethan lopettavat joulun heti tapaninpäivänä (joka ei sekään ole enää mikään erityispäivä) ja poistavat kuuset ja valot suit sait. No, etukäteenhän ne olivatkin esillä kuukauden.

Omalle kohdalleni loppiaisesta tuli kuitenkin tänä vuonna vapaapäivä, jonka vietin rattoisan vatsataudin kourissa kylpyhuoneen ja sohvan välistä polkua ryömien. On kuulkaa sen verran rautainen pöpö tällä kertaa, että nyt vielä torstainakaan en tunne itseäni terveeksi. Ja kuumehorkka alkoi sunnuntai-iltana. Tauti on kiertänyt nyt nätisti jokaisen perheenjäsenen, miehen kärsiessä taudinkuvan huipentumaa parhaillaan.

Kanakeitto, tuo sairausruokien klassikko. Tänään meni jo kokonainen lautasellinen...

Kanakeitto, tuo sairausruokien klassikko. (Kuva: Good Housekeeping)

Lapsi tämän riemun aloitti perjantaina. Oli ollut aamulla kuumeinen, joten jäivät isän kanssa kotiin toipumaan. Iltapäivällä oli kuitenkin ihan pirteä ja kuumeeton, joten päätin ottaa lapsen mukaan vähän ulkoilmaan ja kauppareissulle töistä palattuani. Amatöörivirhe, kuulen teidän siellä kuiskaavan. Kyllä, tajusin sen karvaasti itsekin siinä vaiheessa kun lapsi alkoi oksentaa ruokakaupan lattialle keskellä perjantairuuhkaista kassajonoa. Huutoitkua ja oksennusta. Ja äiti vieressä yrittää toisella kädellä kaivaa kassistaan kosteuspyyhkeitä ja toisella kädellä estää lasta levittelemästä sotkua vielä enempää vaatteilleen ja huiksiinsa. Ja sitten vielä jollain tarmolla piti sitä itkevää lasta lohduttaakin ja ottaa syliin. Kunnes se sitten sieltä sylistä oskensi vielä kerran (ja tässä vaiheessa lähistöllä seisseet ihmiset ottivat pari askelta taaksepäin. No, tiedättehän. Seisovan aikuisen sylistä lattialle. Roiskuu.)

No, onneksi asumme maassa, jossa palvelu kuuluu ammattiin, eikä ole vain ikävä sivutuote, jota vähän täytyy suorittaa. Isälleni episodia selostaessani hän kysyi ensimmäisenä, että “no pitikö sun ite siivota se?” No ei tarvinnut. Paikalle syöksyi heti yksi kassapoika tuomaan paperia lapsen putsaamista varten ja sanoi vielä varmuuden vuoksi, että “älä vaan tuosta lattiasta välitä, hoida vaan lastasi”. Sitten pian tuli jostain toinen poika mehupurkin kanssa, että saako lapselle antaa juotavaa? Sitten olikin jo moppipoika hommissa. Tässä vaiheessa saan hyssyteltyä lapsen kohtuurauhalliseksi ja selitän, että täytyy vielä odottaa, että maksetaan meidän ostokset, jonossa oli vielä kolme ihmistä meitä ennen. Muussa tapauksessa olisin lähtenyt samantien, mutta meillä ei yksinkertaisesti ollut kaapissa mitään syötävää. Sitten tuli vielä (ilmeisesti joku esimiestason) tyyppi paikalle ja katsoi meidän lastenkärryn ostoksia, että “onko noi kaikki mitä teillä on?” “On.” “Pistä kassiin ja menkää kotiin hoitamaan lapsi kuntoon.” “Kiitos!”

Niin, kiitos.

Että sellainen Äitiyden Tähtihetki tällä kertaa. Onneksi en ehtinyt katsoa ketään kanssa-asiakasta silmiin.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s