Ei riittänyt että Seattlen maaliskuu oli kaikkien aikojen sateisin…
Vielä torstaina aamulla mietin, että pitäisi jo ne rairuohotkin kylvää. Ja pääsiäiskoriste laittaa oveen. Murehdin meidän takan kohtaloa – se kun pitää varmaan uudelleenlaatoittaa. Ja etupihan nurmikollakin taitaa olla enemmän sammalta kuin ruohoa, mitäs sillekin pitäis tehdä.
Sitten me tultiin iltapäivällä tyttären kanssa kotiin päiväkodista ja avattiin ulko-ovi. Sisällä satoi vettä. Juu, ihan kirjaimellisesti. Yläkerrassa oli vessanpöntön putki räjähtänyt ja vettä oli lattioilla sekä ylä- että alakerrassa. Alakerrassa vahingot oli vielä pahemmat, koska vesi tuli katosta ja kasteli siis muutakin kuin pelkän lattian ja lattialistat.
Ystävien armollisella avulla olemme nyt saaneet hotellimaista hätämajoitusta viikonlopun yli, mutta arjen koittaessa asuntotarve pitää arvioida uudelleen. Vakuutusyhtiön vahinkotarkastaja tulee huomenna tutkimaan vahingot ja oletettavasti kertoo voimmeko asua talossa korjausten ajan vaiko emme. Tällä hetkellä siellä pöhisevät ainakin huomiseen asti kosteusimurit ja tuulettimet ja ties mitä muita töhöttimiä kuivausfirman miehet sinne asentelivat.
Yhtään ei siis vielä tiedetä mitä tämä käytännössä tarkoittaa. Kuinka monta viikkoa (kuukautta?) pitää olla evakossa (missä?) ja kuinka pahasti talo täytyy repiä auki?
Evakkoretkellä uusia virstanpylväitä – ensimmäinen yö isojen lasten sängyssä!
Nyt koetellaan blogistin kärsivällisyyttä ja lehmänhermoja. Yritän kuitenkin koko ajan muistuttaa itselleni, että me ollaan koko perhe kunnossa. Kenellekään ei sattunut mitään. Mitään oikeasti korvaamatonta ei tuhoutunut. Materiaa se vaan on, tavaroita. (Ja silti se pieni piru olkapäällä huutaa että “mutta kun mä tykkäsin mun tavaroista! Meidän lattia oli ihana! En mä halua etsiä uutta lattiaa ja uusia huonekaluja! Mä haluan takaisin ne mitä meillä oli! Heti!”)
Nyt meni nämä kotitalousmurheet vähän uuteen asteikkoon. Tänä keväänä taitaa meidän talon pihassa olla naapuruston hoitamattomin nurmikko ja kukkapenkki. Mutta komeimmat rakennustelineet!
Helpotti.
Tämän uutisen myötä Amerikan Meininki vaikenee, ainakin hetkeksi.
Lopettamisasia on hautunut mielessä jo aika pitkään eikä suoranaisesti johdu tästä yllättävästä käänteestä. Kuten varmaan olette huomanneet, blogin kirjoitustahti on laiskistunut ja kirjoittajalla alkaa olla aiheet lopussa. Tosiasia on nyt se, että tässä lähes neljän ja puolen vuoden blogielämän aikana kaikki alkaa olla sanottu. Uusista ja jännistä asioista on tullut normaalia ja tavallista. Rajanvedosta henkilökohtaisen ja julkisen välillä on tullut entistä hankalampaa, kun oikeastaan mitään muuta kerrottavaa ei ole, kuin että mitä tänään laitettiin ruuaksi (tilattiin pitsat) tai mitä lapsi leikki päiväkodissa. Alunperin lähipiirille tarkoitetusta kuulumis-blogista kehittyi ulkosuomalaisen humoristinen tilitysblogi ja sitten taas taannuttiin pelkäksi kuulumisten kertaamiseksi.
Olenkin siis päättänyt laittaa Amerikan Meiningin telakalle. Tauolta saatetaan vielä heräillä, mutta ainakin pariksi kuukaudeksi menee nyt hanat kiinni. Hengähdystauko.
Pieni urpilainen minussa haluaa nyt aivan ensimmäiseksi kiittää kaikkia jotka olette jaksaneet blogiani seurata joko pitkään tai vasta lyhyen aikaa. Edelleen hämmästelen joka postauksen jälkeen kuinka paljon teitä on (ja myös ihmisiä joita en edes tunne! Oho!).
Blogin kirjoittaminen on ollut mieluinen harrastus ja hyvä tapa pitää yllä kielitaitoa, kun arkikieli muuten on toinen. Kirjoittamista (ja varsinkaan suomeksi kirjoittamista) en haluaisi kokonaan lopettaa. Mielessä on kaikenlaisia ideoita, mutta nyt ensin sinne tauolle. Blogiakkuja lataamaan. Nauttimaan keväästä (eli kiertämään rautakaupoissa ja asumaan väliaikaismajoituksissa) ja syömään sipsejä.
Voikaa hyvin, tarkistakaa sulkuventtiilinne sijainti ja ennen kaikkea: Amerikan meininki!
Amerikan Meininki 