Lumienkeli matkailuautossa

Joskus sitä löytää itsensä yllättävistä tilanteista. Kuten esimerkiksi nyt lauantaina amerikkalaisilta matkailuautomessuilta. Ei, emme todellakaan ole itse ostoaikeissa, mutta entinen naapuriperhe on ja lähdimme seuraksi, kun ei nyt ollut muutakaan tekemistä. Tarjolla oli kaikkea väliltä “vähän telttaa väljempi” ja “hotellisviitti pyörillä”. Lapsihan oli paikassa aivan elementissään. Niihin vaunuihin sai mennä sisään! Portaita! Ovia sai aukoa! Auton kuskinpaikalle sai istua ja nappuloitakin painella! Joka paikassa oli ilmapalloja!

Matkailuauton ratissa

Matkailuauton ratissa

Itse lähinnä pyörittelin päätäni. Siis jos on oikeasti käyttökohde ja tykkää siitä, että nukkua voi missä vaan, tarjolla oli ihan järkeviäkin vaihtoehtoja (vaikka itse kyllä vuokraisin, enkä ottaisi riesakseni takapihalle moista kasaa), mutta sitten oli myös se toinen ääripää, ja nehän tietysti eniten kiinnosti, heh heh. Astuttiin sisään yhteen, joka oli isompi kuin ensimmäinen asuntoni. Oli sohvaryhmää, plasmatelkkaria, keittiössä rosterikoneet ja suihkussa hierovat suuttimet. “Olohuoneessa” oltiin tekemässä kauppoja, joten hipsimme vähin äänin ulos. Vilkaisin ovella hintalappua. $289 000. Sillä saisi jo ihan kelpo omakotitalon.

Lauantaina paistoi jo kevätaurinko...

Lauantaina paistoi jo kevätaurinko…

No karavaanareista viis, illalla kotiin päin lähtiessä oli alkanut satamaan (huom. uusi sallittu muoto!) lunta. Kotiin päästiin ihan mukavasti rauhallisesti körötellen. Onneksi meille pääsee isoja mäkiä vältellen ja onneksi oli lauantai-ilta, niin niitä kesärenkaissa luistelijoita oli liikenteessä arkipäivää vähemmän. Ja mikä onni sunnuntaina herätessä: lumi ei ollutkaan yön aikana sulanut pois! “Lunta, haalarit, leikkimään”, totesi lapsi puurolusikka suussaan. Mennään, mennään.

...kunnes sitten tuli tätä.

…kunnes sitten tuli tätä.

Ja sitten me leikittiin. Eihän sitä nyt ollut meillä päin kuin pari hassua tuumaa, mutta sen verran tarpeeksi, että pulkka liukui jalkakäytävällä ja mäessä. Ja koska oli plusasteita, oli lumipalloja… Reilun parin tunnin lumileikkien jälkeen maistui spagetti ja sen jälkeen maistui uni.

Tuli sitä nyt sen verran että lumipalloja sai!

Tuli sitä nyt sen verran että lumipalloja sai!

Kerrankin lumipäivä oli sunnuntai. Ei suljettuja kouluja, ei sekoittuneita aikatauluja, aika vähän kai liikenneonnettomuuksiakin. Enimmäkseen pelkkää kivaa.

Tämä on lapseni ensimmäinen lumienkeli

Tämä tässä on lapseni ensimmäinen lumienkeli

 

Matkustamisesta ja valvomisesta

Olimme Pienhenkilön kanssa pikalomalla Suomessa, sillä rakas sukulainen täytti 100 vuotta. Monta hetkeä ja juhlaa jää luonnollisesti kokematta, kun asuu näin kaukana, mutta tätä merkkipäivää en halunnut jättää väliin. Eikä minulle olisi varmasti annettu anteeksi, jos olisin tullut yksin.

Lapsen kanssa yksin matkustaminen jännitti, vaikka olemmekin hänen kanssaan varsin onnistuneesti lentäneet ja automatkustaneet pitkiäkin matkoja. Vaan turhaanpa jännitin. Matka sujui kokonaisuutena niin kertakaikkisen hienosti, että vähän jopa hävettää. Mutta mullahan nyt on vaan tuo yksi. En edes väitä osaavani arvata minkälaista on matkustaan yksin esim. 3 lapsen kanssa ja niitäkin perheitä lentokentillä näkee. Hatunnostoni.

Kentille on hyvä jättää lentokoneiden- ja traktoreidenkatseluaikaa

Kentille on hyvä jättää lentokoneiden- ja traktoreidenkatseluaikaa

Luonteeltaan perusrento lapsi on tässä se alkutilanne. En varmasti lentäisi yksin 2-vuotiaan väkkärän kanssa, jos en tietäisi, että siinä lentokoneen penkissä se viimeistään rauhoittuu. Ja jaksaa katsoa piirrettyjä. Ja keskittyy tarrakirjoihin syvällä hartaudella.

Lentomatkan oleelliset: Pinguja tabletilla, käsi kultakalapussissa ja koira&unirätti kainalossa. Näillä mentiin :)

Lentomatkan oleelliset: Pinguja tabletilla, käsi kultakalapussissa ja koira&unirätti kainalossa. Näillä mentiin :)

Myös matkustavan aikuisen on hyvä olla pitkähermoinen. En minäkään nyt suoranaisesti rakastanut kaatuneen appelsiinimehun tunnetta vaatteillani, mutta ketäpä olisi hermostuminen siellä keskellä 7 tunnin lentoa auttanut, vaikka 2-vuotisuhmailija puolitahallaan mukin syliini huitaisikin? Jäähypenkillä uhkailu ei liene tehokasta, kun lapsi on jo valmiiksi turvavyötettynä penkissä kiinni. “Ai pistät mut jäähylle jos kiukuttelen? Heh heh.” Ja niille kanssa-lentäjille tiedoksi, että en minäkään siitä yliväsyneen lapsen kitinäitkusta tykkää enkä tahallani teidän kiusaksenne lasta usuta itkemään.

Nykyisellä sanavarastollaan lapseni selittää lentomatkustamisen kulkua seuraavasti: ”Kolme lentokonetta. Lentokone korkeeeella. Turvavyöt kiinni. M*** katsoo Pinguja. Goldfish! Sitten kävellään. Isi odottaa.”

Omaan rauhallisuuteen vaikuttaa ensisijaisesti hermostuttavien tilanteiden ennakointi ja niihin varautuminen. Ensinnäkin haluan käteni vapaaksi lentokenttäsiirtymien ajaksi. Käsiä tarvitaan passien ojenteluun, karkailevan lapsen syliinkoppaamiseen ja putoilevan pehmolelukaverin noukkimiseen. Siispä vältän kassinyssäköitä, käsissäroikotettavia takkeja ja muuta helposti hukkuvaa. Vauvashenkilöt pitää saada mahapuolelle keikkumaan jollain vehkeellä niin ettei  sellaista tarvitse käsin kanniskella. Käsimatkatavarana kulkee tasan yksi reppu. Sinne on mahduttava kaikki. Tai no lisäksi käytän pientä olanyli-käsilaukkua, joka heiluu tuossa vatsapuolella ja siitä saa näppärästi passit ja liput ja lompakon esiin ilman, että sitä reppua tarvii heilautella selästä-ja-selkään koko ajan. Mutta siis kaikki muodikkaat olkalaukut ja trolleyt jää kotiin. Ruumaan menee kaikki muu paitsi se reppu. Ja repussa kulkee seuraavat artikkelit:

  • vaipanvaihtovälineistö (vaippoja yksi per matkustustunti. On aina ihan liikaa, mutta kerrankos se ripsa iskee siellä 10 kilometrissä ja… no, mieluummin kannan ylimääräisiä vaippoja.) erillisessä kassissa, jonka saa koneessa repusta ulos, niin että sinne puolen neliömetrin koppiin ei tarvi roudata sitä koko reppua kun tilanne on päällä.

  • vaihtovaatteisto (itsellekin myös vähintään vaihtoalkkarit ja -sukat, jos vaikka tulee odottamaton hotelliyö myöhästymisten takia tms.), vauva-aikana oli muistaakseni kolmet vaihtovaatteet, nykyään parit riittää. Yhdet aina siellä vaipanvaihtohätäkassissa.

  • Viihdeosasto: iPad (Pinguja, Myyriä, Peppa Pigiä ja piirustus-applikaatio), kuulokkeet, lempikirjat, tarrakirjoja, värikynät ja paperia

  • Unitarpeisto (meidän tapauksessamme koira-pehmolelu, valas-pehmolelu sekä unirätti. Vauva matkusti taannoin mukavasti pyjamahaalarissa, 2-vuotias matkustaa lempivaatteessaan jotka ei purista eikä kiristä, eli sukkahousuissa ja trikoomekossa.

  • Evästö: rusinoita, suolakeksejä, kultakaloja, omenalohkoja, grahamkeksejä sekä rinkulamuroja. Nämä vie repussa tilaa, mutta toimivat myös ajanvietteenä (ahtaat rusinapurkit ovat parhaita, niiden kanssa askartelussa vierähtää hyvä tovi!) ja rauhoitteenna nälkäväsykiukun iskiessä (KUN se iskee, ei jos).

  • Äidin tavarat: –

Välillä pitää päästä jaloittelemaan (leikkipaikka Arlandan kentällä)

Välillä pitää päästä jaloittelemaan (leikkipaikka Arlandan kentällä)

Minulta on usein myös kysytty, miten siitä jetlagista oikein selviää lapsen kanssa. No, en oikein osaa sanoa. Oma lapseni on käsittänyt tämän aiheen niin, että kun koko 15-18 tunnin matka-ajan valvoo, voi sitten kohdepaikassa nukkua normaalissa aikataulussa. Päiväunilta herä(tt)äminen oli tällä kertaa Suomen päässä se hankalin osuus, se kun oli niin yöunen-syvää unta juuri siihen aikaan ja sellaisesta unesta herännyt lapsi on kiukkuinen. Mutta noin ylipäätään mahdollisimman paljon ulkoilua ja aktiivisuutta niihin ei-uniaikoihin ja sänkyyn tiukasti “uuden” aikataulun mukaan on ainakin tällaiselle nuorelle henkilölle toiminut. Tällä kertaa auttoi myös auringonvalo. Tai siis sen puute. Puoli seitsemältä heräillyt nuorison edustaja vaati päästä takaisin sänkyyn, koska “pimeää. Uniaika vielä”.

Täälläkin päässä vaikuttaa lupaavalta. Hän on nyt kaksi yötä nukkunut normaalit 12 tunnin unet. Eilen oli tosin jättänyt päiväkodissa päiväunet väliin, mitä ihmettelimme kovasti, mutta ilta ei siltikään ollut tuskainen. Ehkä siellä oli vaan jännää pitkästä aikaa.

Itse en ole ollut yhtä onnekas… eilen sammuin sohvalle puoli yhdeksältä ja herääminen tapahtui klo 3:56. Tosi pirteä työpäivä oli.

 

 

Jotain, mitä odottaa

On paikkoja ja tapahtumia, joista tietää välittömästi, että tämä ei tapahdu minulle enää koskaan uudestaan tai että nyt pitää ottaa paljon kuvia, koska tänne en tule enää ikinä uudestaan. Näitä on esim. ne eräät sisilialaiset (ihan oikeasti) mafiahäät tai vaikkapa se kerta kun päästiin Bretagnessa purjehtimaan ja syömään vastanostettua makrillia.

Andorrassa, läpikulkumatkalla Barcelona-Bordeaux.

Andorrassa, läpikulkumatkalla Barcelona-Bordeaux.

Etnan huipulla, maailman reunalla.

Etnan huipulla, maailman reunalla.

Häät Puolassa

Häät Puolassa

Minulla, aivan kuten kaikilla muillakin, on myös mielessä lista asioista, joita olisi kiva joskus vielä kokea ja paikkoja joissa käydä. Tänne Amerikkaan muuton yhteydessä oma Bucket Listini (täällä tuota listaa kutsutaan Bucket Listiksi, eli listaksi asioita, joita halutaan tehdä, ennen kuin heitetään veivi, eli “drop the bucket”) Amerikka-osio alkoi näyttää tältä:

  • Roadtrip mantereen poikki
  • Roadtrip länsirannikon poikki (x)
  • Whale watching eli valaita katsomaan (x)
  • New York
  • Las Vegas (x)
  • Grand Canyon
  • Amerikkalaiset häät
  • Kotiruokaa aidossa meksikolaisessa perheessä
  • Perinteinen Thanksgiving Dinner isolla porukalla
  • Hawaiji
  • Yellowstonen kansallispuisto
  • Texas (no, koska Texas.)

Harmistuneena on pakko myöntää, että yksi näistä kohdista melkein toteutui, mutta ihan käytännön syistä jouduimme eilen kieltäytymään amerikkalaisista häistä. Eikä vain mistä tahansa häistä, vaan häistä Las Vegasissa! Ja kyllä kuulkaa harmittaa. Mutta se nyt vaan ei lastenhoitoteknisistä syistä ollut tällä kertaa mahdollista (eikä Vegas-häihin oteta pikkulapsia mukaan).

Täällä on tapana jo hyvissä ajoin, puolisen vuotta ennen h-hetkeä, lähettää “save the date”-kortti, eli tavallaan esikutsu, pieni yksinkertainen kortti, jossa ei ole juhlista vielä mitään yksityiskohtia, mutta vieraita kehotetaan varaamaan päivä kalentereihinsa. Itse saimme tämän kortin joskus lokakuussa (häät siis maaliskuussa) ja varsinainen kutsu tuli postissa eilen. Tämän tavan muuten soisi tulevan myös Suomeen, vähän turhaan sitä hääpäivätietoa pantataan ja kun kutsu tulee kuukautta ennen juhlia, on siinä vaiheessa esim. täältä kauempaa vähän vaikea enää järjestellä matkoja ja majoituksia.

Mutta nyt jää se väliin. Ehkä seuraavana ruksitaan listalta pois Hawaiji tai ehkäpä New York? Ensimmäinen tuleva matka suuntautuu kuitenkin huomattavasti epäeksoottisempaan, mutta sitäkin rakkaampaan kohteeseen Etelä-Pirkanmaalla. Ja sitä paitsi saan tällä pikareissulla viivattua omalta elämysten Bucket Listaltani myös kohdan ”Osallistu läheisen ihmisen 100-vuotisjuhliin”. Sen takia kannattaa tulla vähän kauempaakin.

Seahawks!

Täällä Seattlessa tapahtui tänään urheilun saralla Suuri Asia. Oman kylän Seahawksit pelasivat itsensä jenkkifutiksen mestaruusotteluun eli Super Bowliin. Ja mikä tärkeintä, ratkaiseva peli pelattiin täällä kotistadionilla, omien fanien edessä ja kaiken huipuksi vielä kovaa kilpakumppania San Franciscon 49erseja vastaan.

Suomen mittakaavassa vertaisin tätä hulinaa sinne -95 kevääseen. Sinivihreää väriä on nyt joka paikassa. Työpaikoilla (ja joka paikassa muuallakin) väki kulkee joukkuepaidat päällä. Kouluissa on fanipäiviä, jolloin pukeudutaan Seahawksien sinivihreään. Jopa meidän päiväkodissa oli perjantaina Seahawks-päivä :) 12th man -faniliput liehuvat ikkunoista ja autojen katoilla. Kaikkialla näkyy Seahawks-pipoja, huiveja, lippuja, mukeja, mitävaan. Ja numeroa 12 on jopa kahvilan cupcakejen päällä. Liikennetiedotustaulutkin kannustivat (Beast Mode = yhden pelaajan lempinimi).

Space Needle liputtaa

Space Needle liputtaa (Kuva: Flickr/deVos)

Ai mikä 12th man? Kun kentällä on siis 11 pelaajaa, fanit on se 12. pelaaja. Täällä Seattlessa siitä on tullut aivan ilmiö. Jopa stadionin arkkitehtuurikin on johtanut siihen, että yleisön mylvinnällä on ihan pelillistäkin vaikutusta. Ääni on niin kova, että pelaajat eivät kuule toistensa huutoja ja se toki häiritsee pelin kulkua. Vastustajan hyökätessä mylvitään siis sen mikä keuhkoista lähtee ja omien pelatessa ollaan hipihiljaa. Seahawksien kannattajat pääsivät juuri Guinnesin ennätyskirjaankin maailman äänekkäimpinä faneina.

Tänään siis päästiin sinne vuoden suurimpaan urheilutapahtumaan ja koko kaupunki on luonnollisesti ihan pähkinöinä. Ai kuka siellä sitten on vastassa? No tietysti Denver Broncos.

Itseltäni jää tämä huipennus todennäköisesti näkemättä, vai näyttääkö joku Suomen kanava sen? No mutta kaikesta huolimatta: GO SEAHAWKS!!!

Paa-paa-pa-paa-paa

Alkuvuodesta (eli siis tämän kolmen tammikuisen viikon aikana) lapsenkasvatusrintamalla on  tapahtunut kaksi suurta merkkipaalua. Ensinnäkin, näyttää vakavasti siltä että perheessämme asuu muumifani. Toisekseen, lapsi on oppinut erään lapsuuteen liittyvän perusasian: vanhempiensa naruttamisen.

Molemmat asiathan johtavat siihen vatsatautiin. Kun vanhempi jaksaa hädintuskin raahata itsensä hädän hetkellä wc-tiloihin, hänen leikkimiskykynsä ovat myöskin rajalliset. Siispä Muumit ja sohvalla sylikkäin loikoilu. Ja se oli kuulkaa menoa ensimmäisen jakson jälkeen. Minähän kun siis olin kuvitellut, että Muumeja näkee vain Ylen kanavilta ja ei edes Areenasta (koska tekijänoikeudet), mutta sittenpähän puolivahingossa avattiin telkkariin Youtube ja sieltähän niitä löytyi, Internet pullollaan, sitä 90-luvun japanimuumisarjaa, joka itselleni aikoinaan aiheutti muumiähkyn (josta edelleen yritän toipua). Mutta lapsi tykkää. Herranjestas, että se tykkääkin. Ja täytyy myöntää, että tässä ollaan itsekin hiljalleen kääntämässä kelkkaa. Sarjassa nimittäin puhutaan todella selkeää ja värikästä kieltä. Jotkut hahmot jopa vähän turhan hitaasti ja laahaavasti (Nuuskamuikkunen, c’moon!). Mutta yhtä kaikki, Muumeissa meininki on 2-vuotiaalle sopivan rauhallista ja värikästä ja ketään ei nuijita tuusannuuskaksi (vaikka Pikku Myy näin toki usein uhoaakin). Sitä paitsi tämä muumirakkaus on johtanut siihen, ettei meidän tarvitse tyytyä enää paikalliseen lastenohjelmatarjontaan (ja siihen karmeaan mainostulvaan). Ja Muumi ei ole Disney-hahmo, joten olen edelleen voitonpuolella periaatteissani :)

kuva lainattu: last.fm

kuva lainattu: last.fm

No sitten päästään siihen toiseen asiaan. Meillä on nimittäin käytössä tiukka Yhden Muumin Politiikka. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että kun minä ja lapsi tulemme päiväkodista iltapäivällä kotiin ja hän ensimmäisenä ulkovaatteiden riisumisen jälkeen pyytää katsomaan muumipeikkoa, myönnyn ja laitan jakson pyörimään siksi ajaksi, että saan päivällisen lämmitettyä. Kun ruoka on syöty, kesken jäänyt jakso katsotaan yhdessä loppuun. Sen jälkeen on keksittävä muuta tekemistä. Sääntöä vastaan toki saatetaan protestoida äänekkäästi ja varsin visuaalisesti sohvalle heittäytyen, mutta tässä vaiheessa perheen miesjäsen yleensä saapuu töistä kotiin ja lapsen muuminhinku herpaantuu, kun lähdetään ulos tai alakertaan piirtelemään.

Kunnes toissapäivänä, isän saavuttua kotiin ja siinä hetken leikittyään lapsi keksii: “Isi katsoo muumipeikkoa, yes?”

Onneksi mies tajusi mistä narusta tässä nyt yritetään vetää ja kysyi olan yli, että onko päivän yksi muumi jo katsottu. Ja olihan se.

Ovela likka.

Komea alku vuodelle

Ei tästä taas pitänyt näin pitkä kirjoitustauko tulla, mutta universumilla on toisinaan tapana päättää toisin kuin mitä blogisti etukäteen kuvittelee. Jouluvieraat lähtivät, joulukuusi riisuttiin ja heitettiin takapihalle pilkottavaksi. Koristeet pisteltiin nätisti laatikoihin (kyllä! luitte oikein, siististi kirkaskylkiseen säilytyslaatikkoon, josta ne on helppo löytää!) odottamaan ensi vuotta. Loppiainenhan ei täällä mikään juhlapäivä ole, joten joulu poistui kodistamme jo sitä edeltävänä viikonloppuna. Amerikkalaisethan lopettavat joulun heti tapaninpäivänä (joka ei sekään ole enää mikään erityispäivä) ja poistavat kuuset ja valot suit sait. No, etukäteenhän ne olivatkin esillä kuukauden.

Omalle kohdalleni loppiaisesta tuli kuitenkin tänä vuonna vapaapäivä, jonka vietin rattoisan vatsataudin kourissa kylpyhuoneen ja sohvan välistä polkua ryömien. On kuulkaa sen verran rautainen pöpö tällä kertaa, että nyt vielä torstainakaan en tunne itseäni terveeksi. Ja kuumehorkka alkoi sunnuntai-iltana. Tauti on kiertänyt nyt nätisti jokaisen perheenjäsenen, miehen kärsiessä taudinkuvan huipentumaa parhaillaan.

Kanakeitto, tuo sairausruokien klassikko. Tänään meni jo kokonainen lautasellinen...

Kanakeitto, tuo sairausruokien klassikko. (Kuva: Good Housekeeping)

Lapsi tämän riemun aloitti perjantaina. Oli ollut aamulla kuumeinen, joten jäivät isän kanssa kotiin toipumaan. Iltapäivällä oli kuitenkin ihan pirteä ja kuumeeton, joten päätin ottaa lapsen mukaan vähän ulkoilmaan ja kauppareissulle töistä palattuani. Amatöörivirhe, kuulen teidän siellä kuiskaavan. Kyllä, tajusin sen karvaasti itsekin siinä vaiheessa kun lapsi alkoi oksentaa ruokakaupan lattialle keskellä perjantairuuhkaista kassajonoa. Huutoitkua ja oksennusta. Ja äiti vieressä yrittää toisella kädellä kaivaa kassistaan kosteuspyyhkeitä ja toisella kädellä estää lasta levittelemästä sotkua vielä enempää vaatteilleen ja huiksiinsa. Ja sitten vielä jollain tarmolla piti sitä itkevää lasta lohduttaakin ja ottaa syliin. Kunnes se sitten sieltä sylistä oskensi vielä kerran (ja tässä vaiheessa lähistöllä seisseet ihmiset ottivat pari askelta taaksepäin. No, tiedättehän. Seisovan aikuisen sylistä lattialle. Roiskuu.)

No, onneksi asumme maassa, jossa palvelu kuuluu ammattiin, eikä ole vain ikävä sivutuote, jota vähän täytyy suorittaa. Isälleni episodia selostaessani hän kysyi ensimmäisenä, että “no pitikö sun ite siivota se?” No ei tarvinnut. Paikalle syöksyi heti yksi kassapoika tuomaan paperia lapsen putsaamista varten ja sanoi vielä varmuuden vuoksi, että “älä vaan tuosta lattiasta välitä, hoida vaan lastasi”. Sitten pian tuli jostain toinen poika mehupurkin kanssa, että saako lapselle antaa juotavaa? Sitten olikin jo moppipoika hommissa. Tässä vaiheessa saan hyssyteltyä lapsen kohtuurauhalliseksi ja selitän, että täytyy vielä odottaa, että maksetaan meidän ostokset, jonossa oli vielä kolme ihmistä meitä ennen. Muussa tapauksessa olisin lähtenyt samantien, mutta meillä ei yksinkertaisesti ollut kaapissa mitään syötävää. Sitten tuli vielä (ilmeisesti joku esimiestason) tyyppi paikalle ja katsoi meidän lastenkärryn ostoksia, että “onko noi kaikki mitä teillä on?” “On.” “Pistä kassiin ja menkää kotiin hoitamaan lapsi kuntoon.” “Kiitos!”

Niin, kiitos.

Että sellainen Äitiyden Tähtihetki tällä kertaa. Onneksi en ehtinyt katsoa ketään kanssa-asiakasta silmiin.

 

Vuosikatsaus

Ensin ajattelin, että eihän nyt tänä vuonna juuri mitään tapahtunut. Takana oli vauvavuosi 2012, jolloin tuntui tapahtuneen eniten ikinä. Että nythän tämä on ollut vain tällaista tasaisen seesteistä lapsiperhearkea. Mutta onhan tässä nyt sentään jotain ollut…

Ostettiin ja remontoitiin talo.

Heti vuoden vaihtumisen jälkeen aloimme välittäjämme kanssa etsimään ensimmäistä omaa Amerikan-kotia. Muutaman näyttöreissun jälkeen se oikea sitten löytyikin ja hommaan piti hypätä saman tien ja pää edellä. Lopulta meidän tarjous hyväksyttiin ja pääsimme suunnittelemaan remonttia, joka muutaman jännittävän käänteen jälkeen valmistui juuri ennen huhtikuun loppua, jolloin pääsimme nauttimaan täyspainoisesti muuttamisen auvosta, sillä heti toukokuun alkuun oli varattuna matkaliput…

Oltiin Suomessa yli kuukausi ja piipahdettiin lyhyesti myös lapsen kolmannessa kotimaassa.

Muuttokaaoksen keskeltä Suomen ihanaan ja lämpimään alkukesään lähteminen oli juuri oikea päätös. Koska työhön paluu häämötti edessä, päätin nauttia viimeisestä huolettomasta kesästä pitkällä matkalla. Ehkä jopa aavistuksen liian pitkällä, sillä lapsi oli isästään erossa kuukauden verran ja se alkoi olla nyt jo siinä rajoilla, molemmin puolin. Alkukesä Pirkanmaalla oli ihana, lämmin ja yllättävän kirkkaanvihreä. Romaniassa oli mukavampaa kuin koskaan aiemmin, koska ei ollut hiki. Ei ahdistanut. Ja leikkipuistot oli mahtavia.

Lapsi aloitti päiväkotielämän

Elokuussa se päivä sitten koitti. Äiti jätti huutavan jälkikasvunsa päiväkodin tätien syliin. Parissa viikossa se sitten tottui uuteen maailmanjärjestykseensä ja nyt päiväkotiin mennään jo juosten ja innolla. Kahdessa kuukaudessa se oppi englannin ja kohta on edessä jo seuraavaan ikäryhmään siirtyminen. Kuin kala vedessä on siellä. Saamme joka päivä kotiin hakemisen yhteydessä ”kuitin” päivän tapahtumista – mitä lapsi on syönyt ja milloin, koska on vaipat vaihdettu, kauanko nukkui päiväunia, mitä ovat puuhailleet jne. Yleismielialaa mitataan neliportaisella asteikolla ja nyt neljässä kuukaudessa rasti on ollut iloisimman sijaan siinä kakkoskohdassa kahtena päivänä.

Minä etsin ja sain työpaikan, jossa on kivaa ja jossa mua jopa välillä kehutaankin

Toden teolla se alkoi sinä päivänä kun vein lapsen hoitoon ja tajusin, että kunnollinen työnhaku ei todellakaan ole mahdollista muuten kuin rauhallisessa tilassa, ilman puolitoistavuotiaita lahkeessaroikkujia. Kolme viikkoa hakemuksia, rekrytointitoimistoissa ravaamista ja puhelinhaastatteluja ja sitten tärppäsi. Nyt olen ollut töissä kohta neljä kuukautta ja olen tässä paikassa ainakin vielä kolme kuukautta lisää. On ollut todella virkistävää huomata, että osaan sittenkin vielä oman ammattini ja että arki onnistuu näinkin. Toki meillä ehkä imuroidaan ehkä vähän harvemmin ja ruoka-asioissa mennään vähän matalamman riman kohdalta, mutta kaikki asianosaiset ovat tilanteeseen tyytyväisiä ja se lienee tärkeintä.

Lapsi täytti 2 vuotta. Juoksee, tanssii, syö savukalaa ja puhuu kolmella kielellä.

Kaksi vuotta on kulunut ihan älyttömän nopeasti ja sitten taas toisaalta on vaikeaa muistella aikaa ennen tuota pientä taskurakettiamme. ”Koko ajan on kivampaa”, olen sanonut ja sanon edelleen. Tämän lauleskelevan, tanssivan ja kirjoja ahmivan pikkulapsen kanssa on vaan niin paljon helpompaa ja hauskempaa kuin sen pötkön, joka vaan makasi lattialla ja roikkui maidonlähteessä kiinni puoli vuorokautta, vaikka yhtä rakas hän toki oli niinkin. Tämän vuoden alussa lapsi otti huteria ensimmäisiä askeliaan ja nyt vuoden loppuessa sama henkilö mieluiten juoksee tai kiipeilee joka paikkaan. Jos pitää kävellä, niin se tapahtuu mieluiten nukenrattaita tai kaupan lastenkärryjä työntäen.

Ja sitten vuosi kuvina:

IMG_7685 AnnanLumia710_001716 DSCN7902 DSCN8070 AnnanLumia710_001920 AnnanLumia710_001976 AnnanLumia710_002016 IMG_8354 AnnanLumia710_002214 P1030160 DSCN8412 DSCN8647 DSCN8701 AnnanLumia710_002560 WP_20130704_002 AnnanLumia710_002711 IMG_9450 IMG_9655 DSCN9046 WP_20131201_11_30_05_Pro IMG_9745

Eli ei nyt ihan turha vuosi siis tämäkään.

Eteenpäin, sano blogisti.