Seahawks!

Täällä Seattlessa tapahtui tänään urheilun saralla Suuri Asia. Oman kylän Seahawksit pelasivat itsensä jenkkifutiksen mestaruusotteluun eli Super Bowliin. Ja mikä tärkeintä, ratkaiseva peli pelattiin täällä kotistadionilla, omien fanien edessä ja kaiken huipuksi vielä kovaa kilpakumppania San Franciscon 49erseja vastaan.

Suomen mittakaavassa vertaisin tätä hulinaa sinne -95 kevääseen. Sinivihreää väriä on nyt joka paikassa. Työpaikoilla (ja joka paikassa muuallakin) väki kulkee joukkuepaidat päällä. Kouluissa on fanipäiviä, jolloin pukeudutaan Seahawksien sinivihreään. Jopa meidän päiväkodissa oli perjantaina Seahawks-päivä :) 12th man -faniliput liehuvat ikkunoista ja autojen katoilla. Kaikkialla näkyy Seahawks-pipoja, huiveja, lippuja, mukeja, mitävaan. Ja numeroa 12 on jopa kahvilan cupcakejen päällä. Liikennetiedotustaulutkin kannustivat (Beast Mode = yhden pelaajan lempinimi).

Space Needle liputtaa (Kuva: Flickr/deVos)

Ai mikä 12th man? Kun kentällä on siis 11 pelaajaa, fanit on se 12. pelaaja. Täällä Seattlessa siitä on tullut aivan ilmiö. Jopa stadionin arkkitehtuurikin on johtanut siihen, että yleisön mylvinnällä on ihan pelillistäkin vaikutusta. Ääni on niin kova, että pelaajat eivät kuule toistensa huutoja ja se toki häiritsee pelin kulkua. Vastustajan hyökätessä mylvitään siis sen mikä keuhkoista lähtee ja omien pelatessa ollaan hipihiljaa. Seahawksien kannattajat pääsivät juuri Guinnesin ennätyskirjaankin maailman äänekkäimpinä faneina.

Tänään siis päästiin sinne vuoden suurimpaan urheilutapahtumaan ja koko kaupunki on luonnollisesti ihan pähkinöinä. Ai kuka siellä sitten on vastassa? No tietysti Denver Broncos.

Itseltäni jää tämä huipennus todennäköisesti näkemättä, vai näyttääkö joku Suomen kanava sen? No mutta kaikesta huolimatta: GO SEAHAWKS!!!

Paa-paa-pa-paa-paa

Alkuvuodesta (eli siis tämän kolmen tammikuisen viikon aikana) lapsenkasvatusrintamalla on  tapahtunut kaksi suurta merkkipaalua. Ensinnäkin, näyttää vakavasti siltä että perheessämme asuu muumifani. Toisekseen, lapsi on oppinut erään lapsuuteen liittyvän perusasian: vanhempiensa naruttamisen.

Molemmat asiathan johtavat siihen vatsatautiin. Kun vanhempi jaksaa hädintuskin raahata itsensä hädän hetkellä wc-tiloihin, hänen leikkimiskykynsä ovat myöskin rajalliset. Siispä Muumit ja sohvalla sylikkäin loikoilu. Ja se oli kuulkaa menoa ensimmäisen jakson jälkeen. Minähän kun siis olin kuvitellut, että Muumeja näkee vain Ylen kanavilta ja ei edes Areenasta (koska tekijänoikeudet), mutta sittenpähän puolivahingossa avattiin telkkariin Youtube ja sieltähän niitä löytyi, Internet pullollaan, sitä 90-luvun japanimuumisarjaa, joka itselleni aikoinaan aiheutti muumiähkyn (josta edelleen yritän toipua). Mutta lapsi tykkää. Herranjestas, että se tykkääkin. Ja täytyy myöntää, että tässä ollaan itsekin hiljalleen kääntämässä kelkkaa. Sarjassa nimittäin puhutaan todella selkeää ja värikästä kieltä. Jotkut hahmot jopa vähän turhan hitaasti ja laahaavasti (Nuuskamuikkunen, c’moon!). Mutta yhtä kaikki, Muumeissa meininki on 2-vuotiaalle sopivan rauhallista ja värikästä ja ketään ei nuijita tuusannuuskaksi (vaikka Pikku Myy näin toki usein uhoaakin). Sitä paitsi tämä muumirakkaus on johtanut siihen, ettei meidän tarvitse tyytyä enää paikalliseen lastenohjelmatarjontaan (ja siihen karmeaan mainostulvaan). Ja Muumi ei ole Disney-hahmo, joten olen edelleen voitonpuolella periaatteissani :)

kuva lainattu: last.fm

No sitten päästään siihen toiseen asiaan. Meillä on nimittäin käytössä tiukka Yhden Muumin Politiikka. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että kun minä ja lapsi tulemme päiväkodista iltapäivällä kotiin ja hän ensimmäisenä ulkovaatteiden riisumisen jälkeen pyytää katsomaan muumipeikkoa, myönnyn ja laitan jakson pyörimään siksi ajaksi, että saan päivällisen lämmitettyä. Kun ruoka on syöty, kesken jäänyt jakso katsotaan yhdessä loppuun. Sen jälkeen on keksittävä muuta tekemistä. Sääntöä vastaan toki saatetaan protestoida äänekkäästi ja varsin visuaalisesti sohvalle heittäytyen, mutta tässä vaiheessa perheen miesjäsen yleensä saapuu töistä kotiin ja lapsen muuminhinku herpaantuu, kun lähdetään ulos tai alakertaan piirtelemään.

Kunnes toissapäivänä, isän saavuttua kotiin ja siinä hetken leikittyään lapsi keksii: “Isi katsoo muumipeikkoa, yes?”

Onneksi mies tajusi mistä narusta tässä nyt yritetään vetää ja kysyi olan yli, että onko päivän yksi muumi jo katsottu. Ja olihan se.

Ovela likka.

Komea alku vuodelle

Ei tästä taas pitänyt näin pitkä kirjoitustauko tulla, mutta universumilla on toisinaan tapana päättää toisin kuin mitä blogisti etukäteen kuvittelee. Jouluvieraat lähtivät, joulukuusi riisuttiin ja heitettiin takapihalle pilkottavaksi. Koristeet pisteltiin nätisti laatikoihin (kyllä! luitte oikein, siististi kirkaskylkiseen säilytyslaatikkoon, josta ne on helppo löytää!) odottamaan ensi vuotta. Loppiainenhan ei täällä mikään juhlapäivä ole, joten joulu poistui kodistamme jo sitä edeltävänä viikonloppuna. Amerikkalaisethan lopettavat joulun heti tapaninpäivänä (joka ei sekään ole enää mikään erityispäivä) ja poistavat kuuset ja valot suit sait. No, etukäteenhän ne olivatkin esillä kuukauden.

Omalle kohdalleni loppiaisesta tuli kuitenkin tänä vuonna vapaapäivä, jonka vietin rattoisan vatsataudin kourissa kylpyhuoneen ja sohvan välistä polkua ryömien. On kuulkaa sen verran rautainen pöpö tällä kertaa, että nyt vielä torstainakaan en tunne itseäni terveeksi. Ja kuumehorkka alkoi sunnuntai-iltana. Tauti on kiertänyt nyt nätisti jokaisen perheenjäsenen, miehen kärsiessä taudinkuvan huipentumaa parhaillaan.

Kanakeitto, tuo sairausruokien klassikko. (Kuva: Good Housekeeping)

Lapsi tämän riemun aloitti perjantaina. Oli ollut aamulla kuumeinen, joten jäivät isän kanssa kotiin toipumaan. Iltapäivällä oli kuitenkin ihan pirteä ja kuumeeton, joten päätin ottaa lapsen mukaan vähän ulkoilmaan ja kauppareissulle töistä palattuani. Amatöörivirhe, kuulen teidän siellä kuiskaavan. Kyllä, tajusin sen karvaasti itsekin siinä vaiheessa kun lapsi alkoi oksentaa ruokakaupan lattialle keskellä perjantairuuhkaista kassajonoa. Huutoitkua ja oksennusta. Ja äiti vieressä yrittää toisella kädellä kaivaa kassistaan kosteuspyyhkeitä ja toisella kädellä estää lasta levittelemästä sotkua vielä enempää vaatteilleen ja huiksiinsa. Ja sitten vielä jollain tarmolla piti sitä itkevää lasta lohduttaakin ja ottaa syliin. Kunnes se sitten sieltä sylistä oskensi vielä kerran (ja tässä vaiheessa lähistöllä seisseet ihmiset ottivat pari askelta taaksepäin. No, tiedättehän. Seisovan aikuisen sylistä lattialle. Roiskuu.)

No, onneksi asumme maassa, jossa palvelu kuuluu ammattiin, eikä ole vain ikävä sivutuote, jota vähän täytyy suorittaa. Isälleni episodia selostaessani hän kysyi ensimmäisenä, että “no pitikö sun ite siivota se?” No ei tarvinnut. Paikalle syöksyi heti yksi kassapoika tuomaan paperia lapsen putsaamista varten ja sanoi vielä varmuuden vuoksi, että “älä vaan tuosta lattiasta välitä, hoida vaan lastasi”. Sitten pian tuli jostain toinen poika mehupurkin kanssa, että saako lapselle antaa juotavaa? Sitten olikin jo moppipoika hommissa. Tässä vaiheessa saan hyssyteltyä lapsen kohtuurauhalliseksi ja selitän, että täytyy vielä odottaa, että maksetaan meidän ostokset, jonossa oli vielä kolme ihmistä meitä ennen. Muussa tapauksessa olisin lähtenyt samantien, mutta meillä ei yksinkertaisesti ollut kaapissa mitään syötävää. Sitten tuli vielä (ilmeisesti joku esimiestason) tyyppi paikalle ja katsoi meidän lastenkärryn ostoksia, että “onko noi kaikki mitä teillä on?” “On.” “Pistä kassiin ja menkää kotiin hoitamaan lapsi kuntoon.” “Kiitos!”

Niin, kiitos.

Että sellainen Äitiyden Tähtihetki tällä kertaa. Onneksi en ehtinyt katsoa ketään kanssa-asiakasta silmiin.

 

Vuosikatsaus

Ensin ajattelin, että eihän nyt tänä vuonna juuri mitään tapahtunut. Takana oli vauvavuosi 2012, jolloin tuntui tapahtuneen eniten ikinä. Että nythän tämä on ollut vain tällaista tasaisen seesteistä lapsiperhearkea. Mutta onhan tässä nyt sentään jotain ollut…

Ostettiin ja remontoitiin talo.

Heti vuoden vaihtumisen jälkeen aloimme välittäjämme kanssa etsimään ensimmäistä omaa Amerikan-kotia. Muutaman näyttöreissun jälkeen se oikea sitten löytyikin ja hommaan piti hypätä saman tien ja pää edellä. Lopulta meidän tarjous hyväksyttiin ja pääsimme suunnittelemaan remonttia, joka muutaman jännittävän käänteen jälkeen valmistui juuri ennen huhtikuun loppua, jolloin pääsimme nauttimaan täyspainoisesti muuttamisen auvosta, sillä heti toukokuun alkuun oli varattuna matkaliput…

Oltiin Suomessa yli kuukausi ja piipahdettiin lyhyesti myös lapsen kolmannessa kotimaassa.

Muuttokaaoksen keskeltä Suomen ihanaan ja lämpimään alkukesään lähteminen oli juuri oikea päätös. Koska työhön paluu häämötti edessä, päätin nauttia viimeisestä huolettomasta kesästä pitkällä matkalla. Ehkä jopa aavistuksen liian pitkällä, sillä lapsi oli isästään erossa kuukauden verran ja se alkoi olla nyt jo siinä rajoilla, molemmin puolin. Alkukesä Pirkanmaalla oli ihana, lämmin ja yllättävän kirkkaanvihreä. Romaniassa oli mukavampaa kuin koskaan aiemmin, koska ei ollut hiki. Ei ahdistanut. Ja leikkipuistot oli mahtavia.

Lapsi aloitti päiväkotielämän

Elokuussa se päivä sitten koitti. Äiti jätti huutavan jälkikasvunsa päiväkodin tätien syliin. Parissa viikossa se sitten tottui uuteen maailmanjärjestykseensä ja nyt päiväkotiin mennään jo juosten ja innolla. Kahdessa kuukaudessa se oppi englannin ja kohta on edessä jo seuraavaan ikäryhmään siirtyminen. Kuin kala vedessä on siellä. Saamme joka päivä kotiin hakemisen yhteydessä ”kuitin” päivän tapahtumista – mitä lapsi on syönyt ja milloin, koska on vaipat vaihdettu, kauanko nukkui päiväunia, mitä ovat puuhailleet jne. Yleismielialaa mitataan neliportaisella asteikolla ja nyt neljässä kuukaudessa rasti on ollut iloisimman sijaan siinä kakkoskohdassa kahtena päivänä.

Minä etsin ja sain työpaikan, jossa on kivaa ja jossa mua jopa välillä kehutaankin

Toden teolla se alkoi sinä päivänä kun vein lapsen hoitoon ja tajusin, että kunnollinen työnhaku ei todellakaan ole mahdollista muuten kuin rauhallisessa tilassa, ilman puolitoistavuotiaita lahkeessaroikkujia. Kolme viikkoa hakemuksia, rekrytointitoimistoissa ravaamista ja puhelinhaastatteluja ja sitten tärppäsi. Nyt olen ollut töissä kohta neljä kuukautta ja olen tässä paikassa ainakin vielä kolme kuukautta lisää. On ollut todella virkistävää huomata, että osaan sittenkin vielä oman ammattini ja että arki onnistuu näinkin. Toki meillä ehkä imuroidaan ehkä vähän harvemmin ja ruoka-asioissa mennään vähän matalamman riman kohdalta, mutta kaikki asianosaiset ovat tilanteeseen tyytyväisiä ja se lienee tärkeintä.

Lapsi täytti 2 vuotta. Juoksee, tanssii, syö savukalaa ja puhuu kolmella kielellä.

Kaksi vuotta on kulunut ihan älyttömän nopeasti ja sitten taas toisaalta on vaikeaa muistella aikaa ennen tuota pientä taskurakettiamme. ”Koko ajan on kivampaa”, olen sanonut ja sanon edelleen. Tämän lauleskelevan, tanssivan ja kirjoja ahmivan pikkulapsen kanssa on vaan niin paljon helpompaa ja hauskempaa kuin sen pötkön, joka vaan makasi lattialla ja roikkui maidonlähteessä kiinni puoli vuorokautta, vaikka yhtä rakas hän toki oli niinkin. Tämän vuoden alussa lapsi otti huteria ensimmäisiä askeliaan ja nyt vuoden loppuessa sama henkilö mieluiten juoksee tai kiipeilee joka paikkaan. Jos pitää kävellä, niin se tapahtuu mieluiten nukenrattaita tai kaupan lastenkärryjä työntäen.

Ja sitten vuosi kuvina:

Eli ei nyt ihan turha vuosi siis tämäkään.

Eteenpäin, sano blogisti.

Jouluperinteitä – vanhoja ja uusia, tuttuja ja opittuja

Joulu on täkäläisittäin jo ohi, mutta loma ja juhla täällä vaan jatkuu. Juhlavieraat saapuivat Suomesta pienen välipysähdyksen jälkeen lauantaina. Sen jälkeen täällä on riehuttu, leikitty, juostu, naurettu, koristeltu kuusta, leivottu pipareita, nähty nähtävyyksiä, syöty jouluruokia, iloittu paketeista ja eletty ihan tavallista joululomaa.

Aattona meillä kävi myös se ihan oikea, suomea puhuva Korvatunturin joulupukki. Kuinka se osasikin tulla tänne asti, sitä ei voi tietää. Seurueen 5- ja 2-vuotiaat olivat kyllä molemmat aivan ymmyrkäisinä pukin vierailusta. Ja kyllä täällä oltiinkin oltu kilttejä, huh sentään. Sen jälkeen on sitten koottu legoja, tutkittu asioita mikroskoopilla, luettu kirjoja, soitettu nokkahuilulla (2-vuotiaan lempilahja).

Edellisessä kirjoituksessa esittelin omin pikku kätösin ompelemiani, takan reunuksella roikkuvia joulusukkia. Siitä heräsi kysymyksiä lahjanantotapojen eroihin liittyen: tuoko pukki lahjoja sekä sukkaan että kuusen alle? Tuleeko se aattona vai päivänä?

Täällä päin joulupukki näkyy ostoskeskuksissa ja muissa tilaisuuksissa koko joulukuun ajan ja pukin kanssa on tapana käydä valokuvassa (kuva joskus onnistuu, joskus taas ei). Joulun tullen pukki on kuitenkin liian kiireinen vieraillakseen joka kodissa aattoiltana. Siispä pukin täytyy liikkua lentävien porojen vetämällä reellä. Ja koska lentävät porot olisivat päiväsaikaan kai vähän turvallisuusriski, joulupukki liikkuu täkäläisittäin vasta jouluyönä, pudottautuu koteihin savupiipusta ja tuo isot lahjat kuusen alle sekä pienet lahjat ja herkut takan reunustalla roikkuviin sukkiin. Kiitokseksi pukille on jätetty yöksi lasi maitoa ja lautasellinen joulupipareita. Että jaksaa sen koko yön kestävän lahjaruljanssin. Lahjat avataan (lasten) herättyä jouluaamuna, jonka jälkeen nautitaan juhlava jouluaamiainen – niissä spesiaaleissa joulupyjamissa, tietenkin. Koska lahjoja on luvassa vasta jouluaamuna, jouluaatto ei täällä ole juurikaan tavallisesta arkipäivästä eroava päivä (vaikka toki tietyt paikat sulkevat ovensa aiemmin ja monissa työpaikoissa aatto on jo lomaa). Jouluaattona on usein vielä pikkujoulujen kaltaisia juhlia ja perheen kanssa juhlitaan sitten joulupäivän puolella. Jouluateria nautitaan vasta joulupäivän iltana. Joulu ei muutenkaan ole täällä samanlainen monipäiväinen hiljentymisen ja neljän seinän sisään linnoittumisen aika kuin Suomessa, vaan enemmänkin pirteä ja lyhyt ruuan, lahjojen ja suvun kokoontumisen juhla.

Meidän perheessä on päätetty nyt hiukan yhdistellä perinteitä (ja koska nyt oli suomalaisia joulunviettäjiä talo täynnä), joten joulupukki tuli aattona (jo iltapäivällä ennen ruokailua, ettei jännitys ehtisi kasvaa liian suureksi) ja toi lahjat suuressa säkissään. Jouluyönä pukki oli kuitenkin huomannut unohtaneensa säkinpohjalle jotain ja toi vielä jotain pientä jokaisen sukkaan (takasta käsin). Maitolasi ja keksit unohdettiin pukille yöksi jättää, mutta pukki oli silti kiltillä päällä ja oli jopa jättänyt blogistille itselleen yllätyksen sukkaan. Sukista löytyi mm. Turtles-laastareita, Oreo-keksejä, kerhotossuja, karkkitankoja ja lahjakortteja.

Ensimmäiset ulkosuomalaiset joulutorttuni

Jouluaterialtamme ei löytynyt kinkkua tai laatikoita, mutta possua ja juureksia oli kyllä muissa muodoissaan – possun file savustettuna, juurekset uunissa paahdettuina. Sillejä ja graavilohtakin toki oli, kuten myös romanialaista lihahyytelöä, maalaispateeta ja juustoja.

Täkäläisellä jouluaterialla ei ole yhtä selkeää pöydän kunkkkua niin kuin kinkku on suomalaisille. Pääruokana on toisinaan kalkkunaa, toisinaan kinkkua (ei harmaasuolattua, vaan makeaa, maple glazed -tyyppistä), mutta se voi olla myös oikeastaan mikä tahansa muukin juhlava ruoka-aines, vaikkapa naudan paisti, taskuravut tai hummeri. Siispä jouluruualle ei täällä ole yhtä selkeitä raameja kuin Suomessa tai niinkuin esim. kiitospäivän aterialle on. Juhlava päivä, juhlava ateria, mutta kukin tyylillään. Siispä mekin uskallamme sorvata omat, uudet perinteemme. Vähän vanhaa, vähän uutta. Vähän tuttua, vähän opittua.

 

24. luukku: Valoisaa joulua!

Viimeinen luukku Amerikan Meiningin vuoden 2013 joulukalenterista aukeaa tänään. Ja koska perheemme toisesta perinteisestä kalenterista löytyy myös joka joulu sama loppuhuipennus, siispä huipentuu tämäkin kalenteri uusintanumeroon.

Kuva lainattu: achristmasstoryhouse.com

Sillä kukapa meistä ei olisi pohtinut tätä valoasiaa, varsinkin silloin ammoisella 80-luvulla, aikana, jolloin jouluvaloja oli Suomessa lähinnä Stockmannin näyteikkunassa, Aleksin yläpuolella (ja no, Tampereen Hämeenkadullakin). Katsoo sitten mitä tahansa jouluelokuvaa, siellä niitä näkyy. Onko niitä ”talojen ääriviivat piirretty jouluvaloin” -taloja oikeasti olemassa?

Kyllä, on niitä. Tässä meidänkin lähiympäristössä aika monta. Enemmistössä on kuitenkin valoton tai sellainen aika hillitty jouluvalaistus: pari valosarjaa pihakasvillisuudessa tai ulko-oven läheisyydessä. Ja sitten on niitä, jotka menee all out. On olemassa jouluvalaistukseen erikoistuneita firmoja, jotka suunnittelevat, toteuttavat ja purkavat pois naapuria komiammat valospektaakkelit. Ja sitten on kokonaisia naapurustoja, joissa jouluvalaistus ja -koristelu on vuoden kohokohta ja tuhansia kävijöitä keräävä tapahtuma (ja käsittääkseni ihan vaatimuksena asukasyhdistyksen jäsenyydessä). Tänään kävimme jouluvieraidemme kera yhdessä näistä jouluvalaistusnähtävyyksistä, ja olihan se pienelle ihmiselle elämys. Aikuisen pitää vaan pistää päähänsä sellaiset kitschin poistavat lasit ja nauttia valon ihmeistä.

Joo kyllä minä niitä valojakin suunnittelin, mutta ehkä sitten ensi jouluna. Tänä jouluna meillä sentään on ihan oikea kuusi (aikuiselämäni ensimmäinen!) ja siinä valot. Ja koristeet. Ja takanreunuksen joulusukatkin valmistuivat jo ihan monta tuntia ennen vieraiden saapumista (äidille terveisiä – ihan itse ompelin, älä huomioi vetäviä saumoja :). Eli kyllä tässä on joulua valmisteltu, kuulkaa. Lohi on graavaantumassa, romanialaiset kaalikääryleet muhimassa, idyllinen piparkakkujen leivontahetki lasten kanssa suoritettu (joo se sujui lähes näin).

Ja täten toivotan meiltä kaikilta täältä teille kaikille siellä Oikein Hyvää Joulunaikaa!

23. luukku: No ne mukit…

Vaikka tämä asia onkin jo käsitelty tässä blogissa, joulukalenterissa kolme vuotta sitten, on se nyt vaan pakko ottaa tällekin listalle, sillä kuuluu niin syvästi aihepiiriin. Nämä punaiset mukit kun niin usein aiheuttivat kotisohvalla pohdintaa. Miksi niissä telkkariohjelmien kotibileissä muovimukit oli juuri nimenomaan näitä isoja, punaisia? Miksei läpinäkyviä tai vaikka valkoisia, läpinäkymättömiä?

Niin, siihen on varmaankin monta vastausta. Yksi on todennäköisesti se, että ”ne on aina ennenkin olleet punaisia”. Mutta toinen on yhtä varmasti se, että niistä ei näy läpi. Eli niistä voi juoda mitä vaan ilman, että kukaan näkee mitä niistä juodaan. Eli esim. uimarannalla on epäsopivaa juoda alkoholijuomia, mutta kun sen oluen kaataa punaiseen muovimukiin niin kukaan ei enää ”tiedä” mitä siellä on ja ketään ei kiinnosta (jos ei siis ala kännissä rellestämään ja räyhäämään, mitä en ole kyllä kenenkään nähnyt täällä tekevän. Ikinä). Internetkin pohtii tätä samaa asiaa.

kuva lainattu: dailymail.co.uk

Tämä muovimukiasia selkeästi kiinnostaa suomalaisia. Alkakaa nyt joku herran tähden maahantuoda näitä mukeja, sillä kiinnostus on kovaa. Blogiini päädytään edelleen, kolme vuotta kirjoituksen jälkeen, keskimäärin kerran päivässä punaisiin muovimukeihin liittyvien hakusanojen avulla. Ja edelleenkään en osaa valitettavasti kertoa niistä sen enempää. Enkä etenkään sitä mistä niitä saa Suomesta ostaa. Valitan.

22. luukku: Puhelinnumerot

kuva: nextmovie.com

Amerikkalaisissa elokuvissa ja tv-ohjelmissa kaikki puhelinnumerot alkavat numeroyhdistelmällä 555. Ensin luulin, että kyseessä on ihan oikeasti esim. New Yorkin suuntanumero. No sitten kun tajusin, että myös Los Angelesiin sijoittuvissa ohjelmissa numerot alkoivat samalla etuliitteellä, ajattelin, että ”onpa tyhmää, miksei voi muka käyttää jotain muuta tekaistua numeroa”. Niin, miksi ei?

Internet kertoo, että tuo 555 ei olekaan ainoastaan fiktiivinen suuntanumero, vaan myös esim. numerotiedustelu löytyy usein numerosta 555-1212. Oikeastaan vain numerot 555-0100 – 555-0199 on virallisesti varattu fiktiiviseen käyttöön ja loput voidaan jakaa ihan normaaleina käyttönumeroina.

Niin ja sekin pisti kummastuttamaan telkkarinumeroissa, että ne oli aina niin lyhyitä. Niin, tuo 555 ei siis olekaan suuntanumero ja Hollowyydissa ei sellaisista pienistä yksityiskohdista kuin suuntanumerot ole niin huolta. Suuntanumero on kolminumeroinen etuliite, joten puhelinnumerot ovat täällä muotoa (XXX) XXX-XXXX, ja tuo on se tyyli jolla puhelinnumerot täällä kirjoitetaan. Suuntanumero sulkuihin ja ensimmäisen kolmen numeron jälkeen väliviiva. Toinen käytetty formaatti on XXX-XXX-XXXX.

Käytännössä, näin kännyköiden aikakaudella, kukaan ei soita minnekään tuntematta suuntanumeroa, koska muuttaessasi numero ei enää muutu. Suuntanumero voi siis olla käytännössä ihan mitä vaan nykyään, riippumatta asuinpaikasta. Kännykkäliittymän suuntanumero määräytyy sen asuinpaikan mukaan, jossa vakituinen osoitteesi on sillä hetkellä kun liittymä hankitaan. Ja koska meidän osoitteemme oli tänne muuttaessa Seattlen keskustan väliaikaisasunto, meillä on Seattlen suuntanumerot, vaikka emme kaupungin alueella sen jälkeen ole asuneetkaan, vaan täällä kehyskunnissa. Täällä ei siis ole erillisiä ”kännykkäsuuntanumeroita” niinkuin Suomessa.

Soittelemisiin!

 

21. luukku: Vääränvärinen

Aiemmin olikin jo puhetta niistä sisustusohjelmista ja asunnonetsimis-ohjelmista. No, yksi asia yhdistää kaikkia näissä ohjelmissa esiintyviiä ihmisiä, olivat he sitten mistä maasta tahansa kotoisin. Nimittäin pikkuasioihin puuttuminen. Maaliväri ei miellytä, keittiön hana on ruma, puutarhassa on väärän väriset kukat.

Se lamppu, jota en itse kaupasta valitsisi, mutta joka ihan hyvin palveli puolitoista vuotta.

Mutta ne pikkuasiat ovat erilaisia eri maissa. Ennen tänne tuloa naureskelin, kuinka amerikkalaiset valittivat vääränlaisista valaisimista. Tänne muutettuani ymmärsin, että valaisimet kuuluvat täällä yleensä asunnon kiinteään kalustukseen, samoin kuin pesukoneet ja kuivausrummut. Toisinaan myös verhot (koska ne teetetään mittatilaustyönä). Myös muiden kalusteiden vaihtaminen omistajaa asunnon mukana tuntuu olevan yleisempää täällä kuin esim. Suomessa.

Jos olisin tehnyt päätöksen vain ensivaikutelman perusteella, me ei oltais ikinä ostettu tätä taloa. Seinät olivat aivan väärän väriset (tummanvihreää, oranssia, keltaista), eteisessä oli ruma kristallikruunu, eikä oikein mikään muukaan pintamateriaali ollut sellainen, minkä itse olisin kaupasta valinnut.

Vaan niin tuli tästäkin kodista omannäköinen, vaikka vierasvessassa on edelleen se kasarivalaisin ja aivan liikaa puuta, alakerrassa on laminaattilattia ja keittiön lamppukin on ihan väärässä paikassa pöytään nähden. Pikkuasiat väistyy isojen tieltä, kun tärkeämmät asiat toimii.

20. luukku: Autolla pääsee

Seuraa toinen lukijatoivekirjoitus! Pakko kyllä myöntää, että tätä aihetta olisi sivuttu muutenkin, sillä onhan tämä niin klassinen elokuvakohtaus. Siis se, että tyttö ja poika menee treffeille, ajaa avoautolla drive-in -hampurilaisille ja sen jälkeen menee vielä drive-in -elokuviin.

Noita rullaluistintarjoilijoita en ole kyllä vielä nähnyt. Olen varma, että niitäkin edelleen jossain on. kuva: http://www.fauxfooddiner.com

Todellisuus? Drive-iniä löytyy ihan mitä vaan. Autossa istuen saa paitsi hampurilaisen (ja mitä tahansa muuta pikaruokaa), myös mm. viinaa viinakaupasta, käteistä pankkiautomaatilta, lääkkeet apteekista, palauttaa kirjastonkirjat ja tietenkin kahvia. Mies tuosta vierestä huomauttaa, että eräissä tapauksissa kahvin lisäksi drive-ininä saa myös tissibaaripalvelut (täällä on olemassa bikini barista -kahviluukkuja, joissa saa espresson lisäksi anteliaita kaula-aukkoja. Ja tytöt saa tippeinä varmaan enemmän kuin minä tienaan).

Drive-in tarkoittaa siis siitä, että autossa istuen saadaan sama palvelu kuin esim. ravintolapöydässä istuen. Drive-in -hampurilaisravintolassa auto pysäköidään palvelupaikalle, sinua palvelee oma tarjoilija, joka tuo ruuat tarjottimella autoon ja rahastaa laskun ruokailun päätteeksi.

Drive-through taas on ns. liukuhihnapalvelua, joka tarkoittaa yleensä ”reikää seinässä”, josta henkilö sinua palvelee. Ja palvelun jälkeen ajetaan pois seuraavien asiakkaiden alta. Eli esim. pikaruokaluukut, kahvikopit, pankkiautomaatit ovat kaikki näitä ”drive-through”-paikkoja.

 

Jotenkin on sellainen olo, että drive-ineistä on se 50-luvun hohto kadonnut. Enää se ei taida olla nuorison treffilistan kärjessä, vaan lähinnä kiireen helpottaja (otetaan tuosta mennessä syötävää ja jatketaan matkaa). Drive-in -elokuviakin varmasti vielä järjestetään, mutta itse en ole sellaiseen vielä törmännyt. Ulkoilmaelokuvia on kesällä monessa puistossa, mutta niissä on istuttu vilteillä ja telttatuoleilla, ei autoissa.

Kahvia me ostetaan usein näistä drive-through -luukuista (ilman tissipimuja), samoin käteistä olen ottanut usein suoraan autosta käsin. Hampurilaiset on pari kertaa ostettu autoon, jos on vaikka tultu hikisinä laskettelemasta. Apteekkipalveluista jo aikanaan kirjoitinkin. Muutoin olemme kyllä nousseet vielä autosta ulos. Näen kyllä näiden palveluiden kysynnän. Lähikauppamme kanssa samalla parkkipaikalla sijaitsee drive-in -tacopaikka, ja kyllä siihen autoluukulle on varsinkin perjantai-iltaisin ihan muutaman auton jono koko ajan. Se on se mukavuusasia. Ja mikäs siinä.